Turvanuotti

Tanskan taivaan alla ei mitään uutta, paitsi että keksin äsken uuden huvituksen Candy Crush pelaamisen lisäksi, ja ajattelin jakaa tiedon kanssanne. 

Tänään löysin Laulu- appin??! Tai montakin, mutta latasin yhden nimeltään Sing True.

Tämä sovellus on siis jonkinlainen testaa, harjoittele, opi: hengittämään, tunnistamaan sointuja, erottamaan nuotit, pysymään sävellajissa- (anything-you want) sovellus. Mitä parasta, sovellus kertoo mikä on ”sinun turvanuottisi” kuunneltuaan (äänitettyään) laulamasi vapaavalintaisen nuotin. Minun on C# (eli c-risuaita tai c- hashtag)- oikeasti kai ylennetty C, joka ei siis kerro minulle yhtikäs mitään!!?. Tämä on kuitenkin nyt turvanani (safe note) aina, kun laulan suihkussa. 

Nyt ei kuulosta hyvältä…pitääpi vetää c – risuaita…se toimii aina.

Onhan se aika mahtavaa että nykypäivänä on mahdollista harjoitella ihan mitä vaan puhelinta tai tietokonetta käyttäen (tai vaikka pelikonsolia kuten Tutkija ja hänen rämpytyskitarasovelluksensa). Itse olen siis kutonut jo yhdet sukat You Tube yksityistuntien avulla, laskenut matikkaa Wolphram Alpha sovellusta käyttäen, ja nyt saatan oppia vaikka nuotit tai ainakin jotain itsestäni uuden sovelluksen avulla.

Tänään olen oppinut sovellusta käyttäen itsestäni sen, että ilmeisesti kuulen sävelet melko tarkasti, ja pystyn pysymään tietyssä annetussa sävellajissa (sokkonakin), ja ett pisin hengitysharjoitukseni (vedä henkeä ja laula nuotti) kesti 15,1 sekuntia. Lisäksi olen oppinut sen että Solfa (do, re, mi, fa, so,la) menetelmän harkoissa minulla on hiukan vaikeuksia kuulla do- so eroa kun lauletaan korkeammalta. Tässä vaiheessa sovellus sanoi minulle, että nyt virheitä tulee sen verran, että treenit on tältä päivältä ohi. 

Miksi tämä on niin tähdellistä, että siitä pitää kirjoittaa ihan blogipostaus. No siksi, että Hellas-piano, Clavis, nuotit ja F ovat niitä lapsuudentraumoja joista en tahdo päästä irti, ikinä.

 

Clavis, paikka missä minusta piti tulla pianisti

 
Traumat juuri tässä mainitussa järjestyksessä siksi, että juuri kun olin ymmärtänyt että oman pianon saaminen ei tarkoitakaan että sitä osaisi soittaa automaattisesti, minut laitettiin soittotunneille Clavikseen (musiikkiopiskelijoiden vuokra-talo/asuntola), jossa minun olisi pitänyt oppia nuotit, ja tietää mikä on ”Ähvä”. 

Muistan Claviksesta ainoastaan vihaisen, kiharatukkaisen, oopperalaulajaopeni ja hänen suuttumuksesta punaiseksi lehahtaneet kasvonsa.

(P***ele)..soita NYT se (***tanan)ÄHVÄ!

En sitten soittanut…kun en tajunnut. 

En vieläkään tajua mistään mitään, edes sitä mikä on oikeastaan nuotti tai puolinuotti, tai mitä eroa on sävelellä, soinnulla ja nuotilla, sanoilla joita viljelin tuolla ylempänä luultavasti juuri väärin.

Kohta ehkä tiedän, ja opin kenties ne perskuleen nuotit ja voin ehkä mielessäni päästää jopa irti traumoistani.

Hei sinä…Timo Mustakallion laulukilpailun voittanut kikkarapää- haista ÄHVÄ- kato mun Keski- C:tä – nyt mä näytän sulle mun C- risuaidan.

Johan helpotti- turvanuotti on kyllä ihan paras keksintö!

Hyvää ja turvallista loppuviikkoa kaikille ja muistakaa että netti on täynnä sovelluksia teillekin.

Mainokset

Mekkomaniaaaargh

Rakastan katsella hyvinpukeutuneita ihmisiä ja ihailenkin usein omia trenditietoisia ystäviäni, niitä jotka ostavat laadukkaita vaatteita, ja niitä jotka aina tekevät alekoreista hyviä löytöjä, ja niitä jotka saavat halvankin näyttämään hyvältä.
Itse olen onneton vaatteiden suhteen, sillä inhoan sovittamista, ja inhoan myös rahan tuhlaamista vaatteisiin. Mitkä ovat siis kaltaiseni vaihtoehdot?

Ostaa halvalla alekoreista  (edes) ”jotain” (koska minä en totisesti ikinä löydä niistä mitään aarteita), ostaa halvalla käytettyjä vaatteita, tai haalia itselleni kaikki kavereiden roskiin menossa olevat vaatteet.

Kaapistani löytyy Helin paitoja (housut eivät olisi mahtuneet jalkaani edes teininä), Pian mekkoja, toisen Pian kenkiä, Riitan vaatteita, Tutkijan siskon vaatteita, äitini vaatteita – jopa isäni edesmenneen tädin vaatteita. Eli kaunis sillisalaatti erilaisia tyylejä, kuoseja, värejä ja kokoja – ihan kivoja mutta ei aina ihan minun kropalleni sopivia tai minun omaa tyyliäni ilmentäviä.

Tyylitajuttomillakin ihmisillä on oma tyylinsä – uskokaa pois…

Minun oma tyylini on hyvin yksinkertainen:

Väri: musta

Malli (hameet): polvet peittävä

Housut: Korkea vyötärö

Housut vai hame: housut

Kaula-aukko: venekaulus/ poolo

Hihat: 3/4 osa tai pitkät

(Sallitut) kuviot: musta/musta- kukallinen/musta-pilkullinen/musta-raidallinen

Kyllä – Ymmärrän Steve Jobsia erittäin hyvin.

Tämä vaateteema ja samalla dilemma on nyt ajankohtainen, sillä meidät on kutsuttu häihin. Häät ovat ensi kuussa ja tuttu vaatepaniikki valtaa taas mieleni.

Musta poolokauluksinen juhlamekko keväthäihin…pakko yrittää rikkoa rajojani- edes yrittää !

Olen siis viikon verran selannut nettikauppoja, pääosin Zalandon valikoimia ja myös erään jenkkimekkokaupan ”aarteita”. Tällä kertaa keksin kuitenkin uudenlaisen lähestymistavan. Osallistuvan.

 oon selannu nää kaikki mekot läpi ja en oo oikeestaan löytänyt yhtään mitään…paitsi muutaman mustan tavallisen mekon…niin voitaisko me nyt tehä niin et sä skrollaat tän sivun läpi ja näytät mulle minkälaisen mekon sä valkkaisit mulle???

…silleen ihan randomisti- et mikä on sun mielestä kiva mekko…minkä sä ostaisit mulle…

…niin sit me voidaan katsoa osuuks mikään nappiin mun valintojen kanssa..eiks oo kivaa?? Täs on tää Zalandon sivu ja ja joku 600 mekkoo…skrollaat vaan ihan nopsaa.

Mun mieshän totteli – ja skrollasi.

Tähän väliin muutama esimerkki mekoista jotka itse merkkasin kivoiksi- vaikka ei itselleni sopisikaan, ajatuksella ”jos mä oisin sä”…

musta- tyttömäinen- peittävä dekolté- ihan söpö

musta (tai sininen)- pitkät hihat- ei mulle- mutta jotain kivaa siinä on -mekko

  

liian lyhyt- silti kiva- kallein- jokumerkkimekko- miellyttää silmää.

  

sininen- (ei musta)- ei häävierasmekko- venekaulus- pitkät hihat- pitkä helma- jotenki n mun tyylinen

       

ylisöpö-kukkaistyttömekko- eitädeille mekko- nude väri ei sovi tädeille-tykkään jotenkin hirmuisesti

Sitten päästin asiaan. Tutkija näytti minulle muutamia mekkoja ja arvuutteli..

-Valitsiksä ehkä tän?

-No EN! Sehän on valkoinen, eihän häihin voi mennä valkoisessa..

– Mites tää…?

– Ai toi..kirkkaanpunaisen missä helma on lyhyempi edestä?? Ooksä tosissas? Tykkäätsä tosta…???

Sitten näytin muutaman noista ylläolevista mekoista miespololle.

mitäs tuumat tästä…niinku ei mulle..mut ajatuksen tasolla….?

– mjah…ei..mä en tykkää tost vaikutelmasta…et on niinku kaksosanen…

-??!!

– No tää sit…

– eih…ihannkauhhee…

-??????!!!!

– No tää ei voi olla sun mielestä ruma!

– Ei….en tykkää!!

– ???????????!!!! Ai edes ton mallin päällä et tykkää???

….no okei…NÄYTÄ nyt sit minkä sä ottaisit…

– no eiks tää oo ihan hyvä:

  

Tämäkö se on? Väärän värinen, väärän mallinen, väärän pituinen…

 

– Mä rakastan sua…mut mun mekkoa sä et ehkä kyllä valitse…sit kuitenkaan…

Olipa mielenkiintoinen kokeilu, uudenlainen lähestymistapa ongelman ratkaisemiseksi- vaikka se ei nyt sitten ratkennutkaan.

En kuitenkaan ole antanut periksi vielä. Suunnittelin jo ehdottavani mekkometsästysuusintaa jonkun toisen nettikaupan sivuilla.

hei…katotaaks taas mekkoja…silleen ihan nopeesti…
 

  

Terveisiä karkkimaasta

Kiirettä pitää…kipin kapin töihin ja kotiin…päivästä toiseen…väsy kaataa sohvalle iltaisin ja työpäivän uuvuttamista, koko päivän näppäimiä näpytelleistä sormista, ei iltaisin enää ole muuhun kuin muutamaan (sataan) erään Candy Crushia. 

Poks-poks karamellit räjähtelevät…etenen taso tasolta. Yhdistelen ja posauttelen ja kerään pisteitä. Karkkimaailma imee mukaansa. 

Kaikki hyvät aikeet terveellisestä elämästä on jäänyt Karkkimaailmassa unholaan – ei liikuntaa, ei terveellistä ruokaa. Hedonistinen, aito, muuttumaton minä makaan häpeilemättä illat pitkät sohvalla. Nauttien, niin kuin kaltaiseni nauttivat. Kaikki ilo on otettava irti kun kerran on (pedon) irti päästänyt. 

Tiramisua joka toinen päivä, jäätelöä, omenapaistosta, lakua, suklaata. Mitä enemmän sen parempi. Oon ansainnut.

Ens viikolla lopetan.

Vieläkin toivon että jonain päivänä olisin tuo joku- ehkä sinä – joka nauttii liikunnasta ja sanoo yök suklaalevyille. 

Mutta eihän se ole mahdollista. Vaikka voin esittää sinua hetkittäin, jopa nauttia kaikesta terveellisestä.

Niin välillä en halua. Haluan rötväillä ja olla vaan. Nauttia, nauttia, nauttia.

Miksi? Vaikka se kostautuu, ja hetken päästä harmittaa(niin pirusti harmittaa)..harmittaa nyt jo…

Äkkäsin…

Siksi…

Tietenkin kasvatuksen vika…

Eiks se aina oo se syy?

kUKUT 28.2.2016


Ensimmäiset kerrat

   

Hämmästyttävää

Ensimmäiset kerrat. Niitä ajattelin tänään. Kaikkia elämän tapahtumia joita olen kokenut ensimmäisen kerran. Paikkoja joita olen nähnyt, tunteita joita olen tuntenut, ihmisiä joita olen kohdannut. Se on mielenkiintoista miten nämä uudet tilanteet ja kokemukset-nämä ensimmäiset kerrat – syöpyvät muistiin.
Oma päänsisäiset tuokiokuvani lapsuudesta koostuvat pitkälti näistä ensimmäisistä kerroista. Ensimmäinen kerta yökylässä, ensimmäinen luvalla valvottu ilta, ensimmäiset kaverisynttärit, ensimmäinen fillari, koulureppu, puukengät. Ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen oma huone, ensimmäinen (ja ainoa) pikkuveli.
Myöhemmin seurasi ensimmäinen ihastus, ensimmäinen lapsi, ensimmäinen koira, ensimmäinen oma koti, ensimmäinen työ, ensimmäinen ulkomaanmatka, ensimmäinen sydänsuru, ensimmäiset häät ja hautajaiset. Ensimmäinen ulkomaille muutto. Ensimmäinen päivä Tanskassa.

Jotkut asiat luonnollisesti unohtuvat- minulla se on se klassikko jota usein kuvaillaan unohtumattomaksi…Ensi suudelma! En kuollaksenikaan muista paikkaa enkä aikaa enkä pussattavaa…anteeksi vain..herra ensisuukkoni saanut…vaikka ei ollut järisyttävä kokemus…olet varmaan ihan kiva. Sen sijaan muistan tarkasti tilanteen jossa olisin voinut ensisuudelmani saada.

Olin ehkä kolmentoista. Kreikan paahtavan auringon alla ruskettunut kreikkalaispoika, Spiros, kysyi hotellimme pihalla kohteliaasti mikäli saisi suudella minua. Vastasin...no I can’t . No, Spiroksethan ei yhden suomalaistytön pakeista lannistu joten myöhemmin samana päivänä Spiros esitti saman kysymyksen toiselle hotelliasukkaalle. Ilona sanoi ilmeisesti yes. Ehkä se oli Ilonan ensisuudelma.

Se mikä on ihanaa ensimmäisissä kerroissa on se, että ne yllättää juuri kun luulee ettei mitään uutta enää tapahdu, kaikki on koettu ja tehty ja nähty – silloin ensimmäinen kerta kolkuttelee ovelle. Ja, sehän voi olla mitä triviaalein asia, suorastaan arkinen.

Tällainen suorastaan arkinen ensikerta kohtasi minut eilen ja tämä mitä tavallisin asia, pääsi ensikertaa listalleni heti.

Ensimmäistä kertaa ulkomailla asumisen aikana minulla oli oma meno työpäivän jälkeen. Ennalta suunnittelematon, spontaani päivällinen Kööpenhaminassa työskentelevän uuden kollegani kanssa. 

Ajatella, että tällainenkin asia voi tuntua erikoiselta ensikerralta. Pieni hetki jossain, kevyttä rupattelua ja nauramista.

Puhelin pirisee

missäs oot , mitä puuhaat?

– tieksä, mä oon oikeesti café Oliviassa..en oo kotona! Mä oon kerrankin jossain muualla kuin KOTONA….

Ensimmäistä kertaa. 

Painamalla ”view results” näette prosentteina pussaustilaston mikäli joku teistä uskaltaa painaa ”vote” nappia.

Subjektiivinen ei-tieteellinen analyysi tutkijan työstä

Kello on jo ohittanut normaalien ihmisten nukkumaanmenoajan, mutta minä pysyttelen tänään hereillä myötätunnosta; komppaan kaveria, Tutkijaa, jonka pitää vielä väntää jotain työjuttuja huomiseksi. No, tuossahan se vielä rämpyttää kitaraa mutta kohta se aloittaa ja jos vanhat tunnusmerkit pitävät paikkansa, väkertää hommiansa aamuun asti. Tällaista on tutkijan arki, ainakin minun tutkijani.

  
Niin, en olekaan koskaan kirjoittanut siitä mikä meidät on tänne ulkomaille tuonut.No Lipidit! Nuo…siis miten mä määrittelisin lipidin- onks se niinku ”Fatty acid”!!?

– no ei..(huokaus) Fatty Acid on lipidi kyllä mutta lipidit ei oo Fatty Acidejä.

– no miten mä sit voin sen määritellä? Silleen yleispätevästi?

– et sä oikein voi…(pientä ihmetystä kiinnostustani kohtaan)…

– no mikä nyt olikaan niitten pääfunktio niinku..mä aina unohdan..

– no ei tuohonkaan voi tuollain vastata..

En siis kysymyksiäni esittäessä halunnut paljastaa että teen toimittajan tavoin taustatyötä blogiani varten.

Tutkijan työ on näin maallikon silmin aika työlästä. Kaikki normaalit mittarit työn tehokkuudesta ja tuottavuudesta ovat päälaellaan. Siksi kai tutkimuksesta halutaankin leikata rahavaroja. Kukapa nyt haluaisi tuhlata rahojansa tyyppeihin jotka yhtenä päivänä tekevät eksperimenttejä, pipetoivat jotain liemiä ja myrkkyjä, sitten viikko,- tai kuukausitolkulla yrittävät analysoida näitä tuloksia, ja sen jälkeen usein aloittavat hommat taas alusta. 

 

pip-pip-pipetointia

 
Tämän lisäksi nämä tyypit istuvat ison osan työaikaa erinäisissä palavereissa – on labrapalaveria, ryhmäpalaveria, viikko,- ja kuukausipalaveria. Välillä on myös opetusta ja seminaareja. Oman tutkimuksen lisäksi tietenkin jeesataan ryhmän muita jäseniä (esim. Eides- ravintolapalaverit joista olen kirjoittanut). Joillakin tutkijoilla on myös oma väitöstutkija tai maisterioppilas ohjattavanaan.  

Ja, sitten se tulos kaikesta tästä, ehkä vuosienkin työstä (tässä biokemian tieteen alassa) – julkaisu(t) tai tutkijan sanoin ”kuppanen artikkeli”. Artikkeli joka toivon mukaan julkaistaan arvostetussa (tai edes jossain) tiedejulkaisussa. Mittari hyvin tehdystä työstä on siis julkaisujen määrä. Mutta ei, ei sekään riitä. Itse julkaisun tärkeys (maailmanhistoriassa) määräytyy sen mukaan miten monta viittausta kirjoitettuun ”artsuun” kerääntyy.  

Siinä missä kiinteistömyyjä laskee tehdyt kaupat ja siitä saadut voitot, kirjanpitäjä tositteiden määrän ja laskutuksen sen mukaan niin tutkijat seuraavat omien julkaisujensa viittauksien määrää.

Minun Tutkijani työväline mittauksia/näytteiden prosessointia varten on nimeltään Massaspektrometri (arjessamme vain ”Massa”). Näitäkin laitteita on monenmoista eri teknisin ominaisuuksin ja toimintaperiaattein. Tämä yliopisto on miljoonien maksavien ”massojen” edelläkävijä – ainakin laitemäärässä. Koska työvälineenä on laite, kuluvine osineen, on tutkijan työ myös suurelta osin huoltomiehen hommia. Soitto ”nyt tää LC on taas jumissa”  ..”nanospray ei skulaa”…”pitää vaihtaa öljyt” ..”pitää kalibroida” tietää myöhäistä kotiinpaluuta.

 

Massa palasina (meillä oli joku huolto/korjaus) meneillään.

 
Vuosia sitten kun en vielä tiennyt NÄIN paljon biokemiasta (ha!) Tutkija esitteli massaspektrometrin näin..tieksä sen laitteen CSI:ssa ..mihin ne lyrkkää näyttensä ja saa minuuteissa tulokset kuin tulokset ajettua ja analysoitua – se on ”Massa”. Ja, se ei oikeasti toimi niin. 
 

CSI:n päämaja

 

Mutta takaisin alkuun…

Niin siis…lipidihän on rasvaliukoinen biomolekyyli..(ehkä)

Niin…

Ja, en osaa mitään yhtä pääfunktiota esittää- sanonpahan vain että lipidit ovat essentiaalisia solukalvon rakenteessa – ilman lipidejä ei ole kalvoja, ilman kalvoja ei ole solua! (Tästä olen melko varma)

Ja, mun lempilipidi on PC (fosfatidyylikoliini) . (Oma mielipide)

Nyt te tiedätte hieman miksi me olemme täällä…vaikka mekään emme aina tiedä (ymmärrä)….

….lipidit….



Levykauppapäivä

  
Rakastan levykauppapäiviä! Ne ovat aina lauantaipäiviä (eihän levykaupat täällä ole auki sunnuntaina). Rakastan lauantaipäiviä niin paljon, että mietinkin tänään miten ennen vanhaan ihmiset mahtoivat selvitä hengissä tai selväjärkisinä työviikkojen ollessa kuusipäiväisiä? Silloinhan viikon ainoa vapaapäivä oli aina kuin sunnuntai, ja vapaan jälkeen koitti työpäivä. Miten kurjaa!

Lauantai on ihan paras. Voi nukkua niin pitkään kun haluaa ja riekkua yöllä jos huvittaa. Tänään halusin nukkua kahteentoista ja riekun luultavasti yömyöhään, vaikka sitten levyjä kuunnellen. Usein lauantaisin askeleemme vievät meidät kuvassa näkyvään levykauppaan, jossa on myös pieni kahvilapuoli, ja silloin yleensä hengaillemme, pläräämme levyjä ja fiilistelemme aikamme kuluksi – mutta aina ei käy näin. 

Tänään sormiamme syyhytti niin, että astellessamme ulos kaupasta, Tutkija totesi- siinä meni sit kalsarirahat!

Hämmästelen vieläkin, vuosien jälkeen, miesten kalsarien kulumisvauhtia. Omat Prismapikkarini kun kestävät vuosikymmeniä..!?

No, eihän kalsariton mies ole ihan väärin- ehkä jopa ihan kiva.

  
Sitäkin mietimme tänään, että varma vanhuuden merkki taitaa olla se, että levyt jotka lähtevät mukaamme ovat a) levyjä joita meillä on joskus jo ollut – vinyylinä, kasettina tai CD:nä b) vaihtoehtoisesti vanhoja levyjä joita meillä ei koskaan ollut, mutta olisimme halunneet. Koskaan ei uutta musaa. Uudet biisit lataamme Spotifyhin.

Sitten siihen miksi meidän mielestä on kivaa uhrata miehen kalsarit vinyyleihin. Onhan musiikin kuuntelu niin erilaista kuin muilla laitteilla. Levyn pyöriessä tulee aina kuunneltua koko levy – kaikki kappaleet, myös ne ei niin hyvät. Ei tulisi mielenkään nousta mukavasta asennosta sirtämään neula seuravaan biisiin.

Nyt on muuten minun vuoroni nousta ja vaihtaa levyn puolta….pian huonessamme soi Arcade Fire ja kaikki on lauantaimaisen hyvin.

Nauttikaahan kaikki lauantaista ja jos teillä on vintillä tai kellarissa levyt ja soitin tallessa – kaivakaa ne heti esiin!


Äitiydestä

  

Tällaisen otsikon olin kirjoittanut noin viikko takaperin, ja siihen se jäi. En vaan löytänyt sanoja kuvaamaan sen hetkistä tunnetta. Tällä kertaa ei sanoja surusta tai alakulosta vaan ilosta. Meinasin ihan piirtääkin tunteen kun sanoja ei löytynyt.

Kuvassa minä piirroshahmona tanssahtelin ympäri kämppää – tsuppiduidaa- jeejee-uuh- jee- uptown funkitis- aah- jess. Sillä tavalla kuin vaikka miljoonapotin voittajalta voisi odottaa. Kuvissa tuulettelin niin paljon että varmasti kaikki ymmärtäisivät että nyt oli tapahtunut jotain suurta. Sitten tuo mysteeriäni, tutkijan, kysyisi mitä se waiffi nyt taas riehuu. Ja viimeinen kuva olisi se, paljastus, MUN LAPSI SOITTI MULLE! 

Lottovoitto siis minulle. Ja tositarina. Ja aika harvinainen tapahtuma.

Tänään tämä ajatus nousi taas mieleeni ja ymmärsin että tuo pieni asia on oikeasti se suurin lottovoitto, tuo yksi puhelu. Maailma on täynnä äitejä ja isejä joiden puhelimiin ei enää soittoa tule.

Tänään tänne ulkomaille kiiri suru-uutinen joka oli kohdannut hyvän työystäväni perhettä. Lapsi, nuori aikuinen, oli kuollut. 

Koko illan olen tätä asiaa miettinyt. Olen miettinyt miten lapsensa menettämisestä selviää, miten minä selviäisin. Olen ajatellut sitä, miten epäreilu maailma välillä on, ja sitä miten avuttomalta tuntuu kun muuta ei lohduttaakseen voi, kuin laittaa sydämiä aikajanalle.

Tähän sanani tyrehtyvät. Nyt sulattelen, nieleskelen, myötäelän, pohdin, puran ja kasaan uudelleen ajatuksiani ja palaan pian.

❤️

Kahdenkymmenen minuutin taikuutta

Tänään lähdin töistä hieman kuuden jälkeen jolloin puhelimeeni pärähti viesti.

 

Olin siellä ensimmäisenä. 

Eides on meidän alakerrassa oleva ravintola, kymmenen metrin päässä alaoveltamme. Keskimäärin kerran kuukaudessa Tutkija (nykyään ainoan ryhmässä jäljellä olevan) kollegansa kanssa jatkavat hommia työpäivän jälkeen, yliopiston ulkopuolella. Usein juuri tässä ravintolassa. Ravintolassa työskentelyssähän on puolensa. Sieltä saa ruokaa ja juomaa ja ainakin meillä on lyhyt kotimatka.

Eidesissa on kuitenkin pari miinusta. Paikassa on vain yksi pöytä jonka lähellä on pistoke ja aukioloajat vaihtelevat viikonpäivästä toiseen. Tänään Eides sulki kymmeneltä ja se on varmaa ettei tietokannan räpistykset olisi silloin vielä valmiit. Usein räpistykset ovat jatkuneet sulkemisajan jälkeen meillä, lähellä kun asumme. Joskus datan räpistys on myös illan vaihtuessa yöksi muuttunut Singstariksi, sillä meidän Jussi on ehkä pelin suurin fani. Jussi on Saksasta ja ehkä jopa hieman otettu siitä että hän on saanut suomalaisen nimen vaikka ei maassamme ole koskaan käynytkään. Tietäisipä vaan että olemme karaokekansaa. 

Tänään aukioloaika aiheutti pientä hoppua. Tutkija sihisi suomeksi…voisitsä mennä himaan ja viedä roskat ja siivota meidän on varmaan pakko jatkaa meillä…

Äääh…Mä en mitenkään jaksais…mut pakkohan se sit on ku siel on superkaaos…

Tässä vaiheessa minulla oli 20 minuuttia armonaikaa. Hemmetti…Miten meidän ikäisillä voi repsahtaa koti niin pahasti viikossa että tehtävä tuntuu toivottomalta…

Raps- Raps vaatemytyt olkkarinlattialta kylppäriin…juosten takas…lautaset ja lasit….keittiöön…kilin-kolin kiikkerää etenemistä. Koko keittötaso on täynnä tiskiä…molemmat tasot. Tyhjennä tiskikone…lataa tiskikone…hyvin menee…muovipussi ja takasin olkkariin…kerää roskat…mustikkarasiat, maalauksesta ympärillä olevat siveltimet, sienet….herrajumala PYTTY….Trööt…pytty täyteen ainetta…puhdas vaatepyykkikasa tasolla- äh- se saa olla….Makkari- ovi kiinni. Ainiin keittiössä viisi, VIISI!!! roskapussia…kuka on unohtanut nää…eikun rappuset alas ja roskat ulos…Keittiössä taas…tisk-tisk käsin kaikki isot padat ja pannut jotka eivät mahtuneet koneeseen. pyyhk pyyhk tahrat ja ruuanjämät…Hink- Hink pytty…ikkunat auki –  roskat tuoksahtavat. Vilkaisu ympärille…mitä vihreää leipälaatikosta pilkahtaa…sipuli…kasvaa leipälaatikossa? Muovipussi – heit, heit sipuli ja leivät ….rappuset alas vielä kerran roskikselle…ylös rappuset….vilkaisu…semi okoo..

Ovi käy….

Heittäydyn sohvalle puhelimen kanssa…vedän viltin ylleni

Oh, Hi guys…you’re already here…I’ve just been laying on the sofa…Facebooking…

*Yeah…right….*

20 minuuttia myöhemmin…kaikki on hyvin…(kello on muuten kesä-ajassa)

Olisipa mukava tietää tapahtuuko tätä teilläkin…

Sunnuntaiblues

Kello lähentelee kahdeksaa illalla, ja minua vaivaa tässä hetkessä hienoinen sunnuntaiahdistus. Lievä sellainen, joka on ehkä vain merkki mukavasta, tavallisesta viikonlopusta. Meillä oli aluksi suunnitelmia viikonlopuksi, mutta suunnitelmien kariutuessa päädyimme suurimmaksi osan viikonloppua lojumaan sohvannurkkaan. Mikäs siinä.

Sunnuntaikävelyn saldo- toivelistalle kuvan purjevene.

Perjantaina odotin työpäivän loppumista innolla sillä olimme sopineet menevämme kahden (niin..kenen muunkaan kanssa) keilaamaan todella pitkän tauon jälkeen. En muista olenko kirjoittanut keilausharrastuksestamme, joka on yhtä leikkimielinen harrastus kuin Rockbändin pelaaminen. Ainakin omalla kohdallani – Tutkijahan on treenannut ja kilpaillutkin joukkueessa Suomessa. 

Niin, niin, olihan mullakin ne yhdet kisat IFK:n paidassa…SE kisa…jonka haluaisin unohtaa…ja kaikkien muidenkin unohtavan…mutta kerrottakoon se nyt tässä kun totuus aina paljastuu kuitenkin. Osallistuin ja sain pronssia naisten kisassa…kisassa missä oli…tasan kolme osallistujaa!!!?! Eikä sekään haittaa että häviää, mutta kun olin niin surkea etten edes silmät kiinni, takaperin heittäisi niin huonosti tavallisesti ja siitä saa sitten vielä mitalin…

….sen lisäksi, verkkokalvoilleni on etsaantunut Tutkijan ja ”poikien” ilmeet katsomossa kun he tulivat kannustamaan minua oman kisansa päätyttyä… Ne hieman hämmentyneet ilmeet…varovaiset hymyt…ja tuijottelun kaljalaseihin…loppuis jo…tämä piina…

Pari sanaa näistä ”pojista” – jotka ovat siis ihan miehiä, mutta silti poikia, samalla tavalla kuten minä olen oikeasti täti, mutta sisimmissäni tyttö. Näihin poikiin kuuluu oma veljeni, veljeni kaksi lapsuudenystävää ja Topi…ja me, ihmeellisesti muodostunut ryhmä johon tätinä tai tyttönä olen saanut kuulua jo hetken verran. Nykyään porukassamme on minun lisäksi muitakin tyttöjä – oikeita tyttöjä eikä tätejä. Tämä porukkamme on ollut ja on tärkeä, myös keilailun ulkopuolella.

Soitto ”mennääks keilaamaan” saa melkein aina vähintään 2/3 porukasta hallille kahden tunnin varoajalla, ja pyyntöön sisältyy (aina) lausumaton sääntö treenipalaverista jälkeenpäin; palaverista jossa puhutaan kaikesta muusta kuin keilailusta. 

Perjantaina kävelimme sitten täällä lähihallillemme ja puhuimme taas siitä miten nastaa olisi jos ”pojat” olisivatkin kaikki yht’äkkiä täällä. Sitten tapahtui se, mikä ei ole koskaan ennen tapahtunut täällä ollessamme – keskikaupungin molemmat keilahallit olivat tupatentäynnä emmekä me kaksi onnetonta, repuissamme painavia palloja kuljettavat, päässeet edes keilaamaan. 

Mikä pettymys, totesi Tutkija.

Lauantaina kyhjötimme siis kotona. Pettymys ei ajanut meitä hallille uusintayritykseen vaan sohvalle. Päivään sisältyi, pari elokuvaa, josta yksi oli Birdman, Tutkijan pleikanhakkaamista muutama tunti, minun sotkuilun saman määrän tunteja ja nopean lähikauppareissun.

 

Tipuset kävelyreitin varrella

 
Sunnuntain valjetessa emme siis olleet vielä käytännössä tehneet mitään, ja ehkä siksikin tämä sunnuntaiblues. Viikonloppu on ohi ennenkuin edes oikeastaan alkoi.

 

Kaupunkimme tänään -lumi tuli ja meni

 
Tänään päätimme viikonlopun kymmenen kilometrin edestakaiseen markettimatkaan jonka tarkoituksena oli ostaa toimiva vaaka. Halusin tarkistaa onko puolentoistaviikon ”skarppaaminen” tuottanut mitään tulosta. 

Ei ollut! 

Mikä pettymys – sanoin minä.

Tällä lumiukolla oli tänään myös sunnuntaiblues- eilen sillä oli asiat luultavasti paremmin.

Stressinlievitystä à la moi

Nämä pari hiljaista kuukautta ovat olleet melko kiireisiä. Ensimmäistä kertaa elämässä huomasin että työ voi aiheuttaa sellaista stressinpoikasta joka seuraa varjona kotiin illalla. Paljon töitä ja kiirettä olen kyllä tottunut sietämään, mutta tässä joulun tienoilla täällä rupesi jo olemaan ”intensiivinen” meininki toimistolla. 

Huomaan stressin itsestäni kun kotiin kävellessäni mietin työasioita; teinköhän mä tuon yhen jutun, apua unohdinko jotain, pitäisikö vielä tehdä muutama juttu kotoa käsin, huomenna osa on lomilla, katsoisinko sähköpostit vielä illalla… 

Ja siitä…

Että kotimatkalla risteyksen liikennevaloihin on mahdotonta pysähtyä odottamaan vaihtuvia valoja, vaikka näkisin että jäljellä on enää 15 sekuntia vihreän vaihtumiseen. Kävelen mielummin saman risteyksen toisen suojatien yli vihreän palaessa, vaikka lopputulos on sama – joudun silläkin puolella taas pysähtymään odottamaan. Emmä jaksa odottaa…pakko pysyä liikkeessä..pitää vielä….kengät kopisevat ajatuksien tahdissa…

Ja siitä…

Että mikäli pysähdyn, pysähdyn totaalisesti. Näin tapahtuu kun kotiin tultuani ajattelen lepääväni vain hetken sohvalla. Sitten mä meen kauppaan, vien eiliset astiat olkkarinpöydältä, soitan mutsille… mutta havahdunkin parin tunnin kuluttua kuola suupielessä kun Tutkija soittaa että on tulossa kotiin. Oho, mä nukahdin taas, keretäänhän me kauppaan vielä, Super Brugsenhan on auki kymppiin, puoli tuntia ruhtinaallista aikaa ostaa mustikkeja ja jugurttia…

Ja siitä…

 Kun aivot tekevät kepposia. Keksivät omiaan kymmenen jälkeen illalla. Voi hitsi..apua…mul oli niin monta alkavaa proggista tänään…voi hitto..nymmähokasin…mun suomalainen asiakas jonka jutut pyörii aina Suomessa…APUA…tän päivänen piti aloittaa Ruotsissa…kuppa…mä oon ihan varma etten muistanut kiireessä….joo…nyt mä muistan…mä aloitin projektin väärässä maassa….eeeei…mä saan hepulin…mä en voi nukkua…Ja kun aamulla huonosti nukutun yön jälkeen ryntään töihin – kaikki on kunnossa! Niin kun pitikin, vaikka muistin toisin….(tähän tapahtumaan kollegat totesivat että mikset avannut ohjelmaa himasta ja tarkistanut – ei olisi tarvinnut vatvoa – häh, voinksmä…siis pääsenksmä kotikoneelta meiän ohjelmaan…miksei kukaan kertonut aiemmin…)

Tuntuukohan tutulta? Jos havaitset tällaisia oireita ja rauhoittuminen on vaikeaa – tässä vinkki – rakkaalta ystävältäni ihan äsken omaksuttu juttu.

Tehkää sotkua! Sotku on paranneltu versio aikuisten värityskirja trendistä. Tällä hetkellä monet tuttuni ovat innostuneet värittämisestä ja sanovat saavansa siitä apua irtautumiseen arjen puuhista. Mandaloitten piirtäminen ja värittäminen ajaa myös saman asian. Ostin jouluna esikoiselleni puuvärit ja värityskirjan hetken mielijohteesta ja ainakin hän väittää myös aloittaneensa värittämisen.

Itselleni värityskirjat eivät uppoa. Rupean miettimään värien yhteensopivuutta, symmetristä väriskalaa ja tylsistyn jonkun valmiiksi piirtämistä kukkakuvioista. Toisaalta oma luovuuteni ja osaaminen taitelun saralla on niin olematonta että mitään itsekeksittyä ja toteutettua taideproggista en osaisi tehdä mielen rauhoittamiseksi. 

Mutta siis tämän sotkun tekeminen auttaa!

Tarvikkeet: Liidut, värikynät, maalit, paperi, puulevy tai kanvas (mitä kotoa löytyy)

Työvaiheet: Piirrä, maalaa paperille tms. viivasotkua! Töherrä kuin tekisit puheluitten aikana, anna viiviojen syntyä miten vaan, minne vaan, ympyröitä, suoria, kaarevia tai nauhamaisia. Kun sotku on valmis huomaat että sotkun eri viivojen väliin on ilmestynyt väritettäviä alueita. Väritä kuten värityskirjassa. 

Koska sotku ei ole symmetristä (ellet sitä sellaiseksi tee) sinun ei tarvitse miettiä että jokatoinen pitää olla jonkun värinen, tai että kuvan tarvitsee esittää mitään tai että lopputulos olisi jotenkin hieno.

Väritä tunteella sinne tänne – sotku hoitaa loput. Tuntien sotkuilun ja värittämisen jälkeen – mielen sotkut ovat, ellei kokanaan pois, niin paremmalla tolalla.

Tässä ensimmäinen kanvassotkuni . Ei mitään järkeä tai symmetriaa . Tuolta ilmeisesti mieleni sotkut näyttivät tuona päivänä.

Toivon että edes joku teistä kokeilee Sotkuterapiaa alkper. Vantaan Vaaralasta!

Hyvää stressitöntä päivää teille kaikille!